-Voi sun helvetti.
Taasko se alkaa. Onerva ei ole aamusta asti osannut ajatella kuin hempukkaa.
Aamulla Onerva heräsi tapansa mukaan ties mistä. Tosin tällä kertaa herätys oli vieläkin rajumpi, mihin hän oli tottunut.
Siinä ensimmäisenä silmät avattuaan silmien edessä seisoi aamustondiksessa oleva, paksu suoninen miehen elin.
Siinä sitä sitten tuijoteltiin toinen toisiaan silmästä silmään, Onerva ja elin.
Onervaa alkoi kuvottaa. Vaikka hän oli itsekin vanha, vanhan miehen vanha elin jaksoi aina puistatta häntä.
Sai kylmät väreet hiipimään pitkin selkävanaa ylös kohti niskaa. Kunnes niskassa värepuistatukset muuttuivat tuskanhieksi, joka sieltä sitten valui hikinoroina etupuolelta kaulakuopan kautta rintojen välistä aina varpaisiin asti. Siten, että sukista olisi saanut vääntää varmaan litran kosteutta, eivätkä ne sittenkään olisi olleet kuivat.
Joku viisaampi tosin tiesi kertoa, ettei se elimen näkemisestä, hikoilu johtunut, vaan vaihdevuosista.
Aamulla elin kuitenkin jöpötti siinä silmien edessä.
-Ota se suuhun. Kuului jostain pään yläpuolelta.
Onerva antoi katseensa nousta kalusta miehen mahaa pitkin ylöspäin. Ensi napa ja ainakin miljoona arpea, niin Onerva ajatteli.
Tai ei niitä todellisuudessa tainnut olla kuin neljä viisi, mutta Onervasta näytti kuin koko ruttunahkainen maha olisi ollut niiden peitossa.
Rintakarvoja tällä miehellä ei ollut, tai pari hassua, ihan harmaata yksittäistä karvaa kohoili hassusti nännien ympärillä, kuin huutaen apua
- hei mekin olemme täällä!
Kaula. Oli miehellä kaula, tosin poimuilla.
Aika outoa, muistaa Onerva miettineensä ja purskahtaneensa melkein jo nauruun, sillä hän ehti siinä katsellessaan jo miettiä, miten jollain voi olla kaulamakkarat, vaikkei ole edes mahamakkaroita.
-Jessus! Pääsi Onervan suusta kun hän näki sen, mitä kaulamakkroiden päällä keikkui.
Harmaa suippoparta ja valtava pyöreä nenä.
-Nenä, oli päässyt Onervan huulilta ääneen.
Eikä sitten muuta tarvittukaan.
-Saatanan huora! sähähti mies ja tarrasi Onervaa tukasta.
Tunki kalunsa syvälle Onervan suuhun ja sihisi.
-Ime sitä huora, siitähän sinulle maksan!
Luojaansa Onerva oli kiittänyt kun lopulta veti takin vetoketjun kiinni ja sulki eteisen oven perässään. Kun ei jaksa, niin ei jaksa välittää.
Onerva tunki kaksikymppisen takin taskuun ja lähti kulkemaan kerrostalon rappukäytävässä kohti alakertaa.
-Hempukka perkele! Sähisi Onerva.
Hempukka oli oikea nartujen narttu. Oli tullut ja vienyt miehen. Se oli lopullinen niitti, maailmanloppu Onervalle.
Hempukka oli vain nauranut Onervalle,kun tämä oli anellut miestä takaisin kotiin ja toistanut, että
-Elämä on.
Eikä mies tulisi, tiesihän Onerva sen. Ei hänellä ollut tarjota mitään siitä, mitä hempukalla oli.
