Helmi opiskelee

Helmi ja lapset tulivat. Olivat ja menivät. Meno oli taas sen mukaista, että Onervan pää on varmaan sekaisin vielä koko viikon.
Helmillä oli ollut uutinen. 
Helmi lähtisi opiskelemaan. 
Onerva vaan ei voinut käsittää, millä ja miten. Ei Helmillä ole päätä, vielä vähemmän kai kuin Lahjalla. 

Helmi, Onervan mielestä tehköön vain lapsia, se olisi hänen elämäntehtävänsä. Ei Helmistä paljon muuhun olisi. Eikä oikein kai pitäisi olla siihenkään. 

Mies joskus suutuspäissään oli esittänyt, että Helmistä pitäisi tehdä suvunjatkamiskyvytön, ettei hän tahdo omaan ja hyvään sukuunsa yhtään enempää Onervan hulluja geenejä.

Itsehän mies oli antanut napata putkensa poikki niin äkkiä kuin vain huomasi, että lapsista alkoi tulla liian paljon Onervan kaltaisia. Oli vain ilmoittanut, että hän tekee sen, ei kysynyt , ei neuvotellut asiasta Onervan kanssa.  Sanoi suoraan, ettei yhtä ainoaa hullua lisää tähän maailmaan aio saattaa.


Helmi aloittaisi opintonsa kuukauden kuluttua. Terveydenhoitoalalla.
Kun Onerva sen kuuli, kääntyivät hänen suupielensä väkisinkin hymyyn. Hullu hoitamassa muita hulluja, niinkö se sitten menee?

No, eihän Helmi opiskelemaan olisi päässyt, olihan Onerva sitä ihmetellytkin, laillisin keinoin. 
Oli tyttö mennyt ja väärentänyt lievästi papereitaan.
Ihan vain sen verran, että ovet opiskeluun aukeni.
Hieman se tytkytti jännityksenä Onervan takaraivossa, mitä siitä seuraa, mikäli Helmi jossain vaiheessa tästä vilpistä jää kiinni.
Ei varmaankaan mitään kovin hyvää ja erinomaista. Mutta se on sen ajan murheita. Pitää vain toivoa, että se tapahtuu mahdollisimman myöhäisessä vaiheessa, jos ollenkaan.

Helmin hukutus

Helmi saapuisi lasten kanssa millä hetkellä tahansa.
Helmi on esikoinen ja nykyisin Onervan lapsista rakkain. Enempi kai vielä siksi, että Onerva tunsi olevansa vastuussa hyvin pitkälle Helmin hulluudesta.
Olihan tämä tosiaankin lapsista ensimmäinen ja näin ollen kokeilukappale.
Ja ainahan kokeilukappaleeseen kerääntyy kaikkein huonoin materia, niin oli ainakin Helmin kohdalla käynyt.

Kyllä Onerva näitä asioita mietti. Mietti ihan tosissaan ja ihan tosissaan hän oli myös edelleen sitä mieltä, että kyllä Helmi olisi sittenkin pitänyt pienenä kylpyammeeseen hukuttaa.
Mutta kun Mies oli ehtinyt hätiin ja pelastanut Helmin.

Ei hän siitä Helmille koskaan ollut raaskinnut kertoa, mitä tälle oli yrittänyt tehdä.
Vaikka olihan Helmillä siitä ikuinen muisto, äly hieman jälkeen jäänyt. Lievä  aivovamma olivat sairaalassa sanoneet.Ehti tytön aivot olla ilman happea hieman liian kauan aikaa veden alla.


Olisi vaan tarvinnut yrittää uudelleen, ettei olisi tyttö joutunut tuollaisena loppuelämäänsa elämään.
Sen takia oli Helmi tuollainen sairaalloisen laihakin. Mutta eihän se itse tajua olevansa vaikeasti sairas. On kuuleman sellainen sairaus se anoreksia, että se itse kieltää.
Kaikkia hienoja nimiä sitä on, mietti Onerva mielessään
Vaan eipä se Helmi sitä tuntunut itse ymmärtävän, mistä hänen ongelmasa johtuivat.
Pahasti mieleltään sairastunut ei sitä itselleen myönnä, ettei kaikki ole kohdallaan.

Ei Onervan yritykset siihen yhteen kertaan olleet jääneet. Uudelleen hän oli heti yrittänyt Helmiä hukuttaa, mutta joka kerta oli Mies hänet keskeyttänyt. Laittanut Onervan sitten sairaalaan lataukseen joksikin aikaa.

Hempukalle oli Mies mennyt jossain vaiheessa Onervan teoista kertomaan ja nyt se narttu tiesi kaiken....
Hempukalla kun tuntui olevan ilkeä tapa huudella kaikki salaiset asiat julki niin, että kohta kaikki tietäisivät.
Eikä se hitto vie edes kaunistellut asioita, vaan huusi koko karmean totuuden aina esiin.
Onerva niitä asioita sitten Hempukan jalanjäljillä joutui tilittämään.
Valehtelijaksi hän Hempukan olikin yrittänyt muiden silmissä leimata.
Mutta kyllä Onerva tiesi, ettei hänen yrityksenä kaunistella asioita ollut mitenkään uskottavaa.

 

Epätoivo

Olihan se kaikkien tiedossa heti, että Onervan mies oli Hempukan matkaan lähtenyt. Siitä Onerva piti huolen.
Mutta myös siitä Onerva oli kyllä huolehtinut, etteivät ihmiset tienneet totuutta Onervasta.
Jos olisi selvinnyt kaikki ne temput, joita Onerva oli Hempukan pään menoksi kehitellyt, ei häntä enää olisi suopein silmin katseltu.
Sillä nyt, yhä vieläkin, vaikka miehen lähdöstä jo olikin aikaa, tultiin Onervan päätä silitelemään ja suremaan hänen kanssaan, sitä miten paha Hempukka voikin olla.
Mutta jos nuo tietäisivät.....

Onerva seisoi eteisen kokovartalopeilin edessä ja katseli ränsistynyttä kuvaansa.
Hän oli tapansa mukaan heittänyt rintsikat tuolin selkänojalle ja seisoi siinä pelkissä kalsareissaan.
Ei hänellä lihaa paljon luiden ympärillä ollut. Posketkin lommollaan. Mutta naama kiilteli punaisena. Silmät tapitti päässä, tosin siihen kai vaikutti myös äsken juotu toinen punkkupullo. Ja maha, se roikkui löysänä nahkana kuten rinnatkin.Kummatkin pelkkää tyhjää nahkaa.


Siro hän ei ollut.... Kaikkea muuta, jopa omasta mielestään melkoisen romuluinen ilmestys. Ei sellainen, jonka perään miehet vislailee. Samanlainen oli Lahja. Yhtä isotekoinen ja paksujalkainen. Ei sellaisia siroja nilkkoja, kuin Hempukalla.
Sillä olihan Onerva Hempukan nilkat nähnyt moneen kertaan.
Kukaan ei koskaan saisi tietää, miten Onerva oli viettänyt tuntikausia seisten Hempukan ikkunan alla, vakoillen tätä ja Miestä.

Siellä hän oli kuunnellut ja suunnitellut, miten näiden nukkkuessa vetelisi puukolla kummaltakin kaulat auki.
Katoaisi sitten kuin tuhka tuuleen, eikä kukaan koskaan saisi tietää,mikä näiden kimppuun kävi.
Tästä hän oli kerran mennyt puolivahingossa terapiassa mainitsemaan, eikä ollut kaukana se, etteikö psykoterapeutti olisi häntä passittanut uudelleen pakkohoitoon.


Onerva käveli keittiöön ja haki pullon, kolmannen, avasi sen ja asettui uudelleen peilin eteen.


Olisiko mies pysynyt kotona, jos hän olisi ollut kaunis..... Mies....ja mies....
Onerva heitti melkein täysinäisen pullon vauhdilla kohti eteisen peiliä.
Eikö hän ikinä voisi unohtaa?
Eikö koskaan voisi tulla päivää, ettei tarvitsisi ajatella Miestä tai Hempukkaa?
Punaviini valui noroina pitkin peilin pintaa.
Kuin tumma veri, ajatteli Onerva.
Olihan hän ennenkin tehnyt sen,miksei siis nyt....
Jos vihdoin onni olisi myötä, eikä pelastus tulisi.
Onerva alkoi epätoivoisena heitellä eteisen laatikosta tavaroita lattialle.... terät...
Niiden pitäisi olla siellä jossain....

Pakkohoito

Vaikea on ketään Suomessa pakkohoitoon saada. Mutta niin vain oli Onerva sinne joutunut.
Sanoivat "itsetuhoisaksi" ja "uhkaavasti käyttäytyväksi" muita kohtaan.
Mutta kyllä Onerva sen nyt ymmärsi, että Hempukkaa ne tällä tempulla olivat häneltä yrittäneet suojella.
Onnistuivatkin hetkeksi, mutta olihan hänellä koko loppuelämä aikaa tehdä Miehen ja Hempukan elämästä vaikeaa. Ja sen harjoittelun hän olikin heti hoidosta päästyään aloittanut.


Terapia tosin jatkui. Mutta Onerva naureskeli itsekseen jokaisen siellä käynninjälkeen, miten hienosti oli taas selvinnyt postaskaa puhumalla.


Onerva piti siitä huolen,ettei yksikään viikko, sairaalasta pääsyn jälkeen, jäänyt paitsi hänen törkypostiltaan.
Muutama olut tai siideri kummsti kyyditti ajatuksenjuoksua ja törky-tekstiviestit iltasella alkoivat sinkoilla Miehen ja Hempukan suuntaan.
Harmitti vaan niin turkasesti, kun kukaan niihin ei vastannut.
Ihan kuin hän olisi yhdentekevä, mitättömyys, jolla ei olisi merkitystä noiden elämässä.


Eikä kai sitten ollutkaan....
Onerva tosin tästä vastaamattomuudesta innostui vain enemmän ja antoi loan lentää.
Kyllä hän sen vieläkin muisti, miten paljon oli sapettanut, kun vastausta yhteenkään ei tullut. Mutta sitkeästi hän vain oli jatkanut.
Kunnes oli keksinyt varsin oivan keinon kostaa, mutta siihen tarvittiinkin sitten jo Helmin ja tämän ryysyläismiehen apua.

Kussut oli kuitenkin hänen hyvä ideansa.
Ja lopulta Onervan on vain ollut pakko tyytyä kohtaloonsa.....Vanha, kulahtanut hylkiö.


No, kyllähän Onervalla silti miehiä riitti, ei se siitä kiinni ollut.
Mutta luonnon päälle otti. Otti niin pirusti vieläkin se, että joku oli häntä parempi ja noin vain vei miehen.
Ja kaipa Mies nyt, heikko kun oli ollut lähti nuoren ja kauniin mukaan, "uuden lihan", ennen kuin katseli häntä, jonka naamasta kaikki kallistetut punkkupullot näkyivät kilometrejen päähän.

Mutta silti.....
Onervan sairaassa, viinanhuuruisessa päässä kyti yhä edelleen toivo..... 
Jospa siltikin.....

Helmi

Onervan ajatukset palasivat aina vain Helmiin. Ei auttanut, vaikka otti miten monta kulausta tuopista.
Hillevi ja Paula olivat melkeinpä raastaneet Onervan mukaansa. 
Minnekä muualle, kuin Laiturin terassille. 
Kyllä se niin vain oli, että Laiturista oli tullut Onervan kantapaikka.
Eikä häntä osittain senkään vuoksi kukaan tai mikään saisi pois Turusta.
Eikä keskikaupungilta. Asunto piti olla keskikaupungilla, se oli selvää.


No, pari tuntia sitten Helmi oli parku kurkussa soittanut, ettei poliisi auta.
Sekaisin se tyttö  taas oli ja pahemman kerran.
Oli yrittänyt laittaa poliisin jälleen vakoilemaan Hempukkaa.
Kyllähän Onerva sen ymmärsi, että kostoa he molemmat janosivat Hempukalle.
Mutta ei se sillä tavalla onnistuisi, kyllä poliisi kohta huomaisi, että perättömiä juttuja heidän tarinansa ovat. 
Sen verran valoisia aikoja Onervanakin päässä joskus sattui olemaan, että kyllä hän sen ymmärsi, ettei näin puusta pidemmälle päästäisi.

Mutta totuus oli ,ettei siihen Hempukkaan tuntunut tehoavan ei sitten mikään. Sehän vain innostui irvailemaan ja nauramaan partaansa, näistä Helmin perättömistä ilmoituksista.
Ja mies komppasi mukana sen minkä ehti.


Vähän liian pitkälle kai Helmi oli mennyt silloin, kun oli uhannut Hempukan tappaa. Eikä tuo tappouhkaus jäänyt siihen yhteen kertaan.
Siksihän poliisikaan ei tosissan enää Helmiä ole ottanut. 
Ei, koska nuo uhkaukset olivat muidenkin kuin vain Hempukan tiedossa. Olisi nyt Helmi sen verran tarkistanut, että Hempukka olisi ollut yksin.


Raskastahan tämä oli. Oli ollut siitä asti kun mies lähti.
Mutta jaksettava oli.

Olut auttoi.
Mutta silti kokoajan eniten Onerva suri sitä, miten Helmi tuntui purkavan kaiken lapsiinsa.
Onerva itse oli ollut näkemässä, miten tämä heitti nuorimmaisen päin seinää, kesken ruoakailun.
Poika vain oli kitissyt eikä tahtonut avata suutaan syötettäessä.
Helmin silmiin oli syttynyt palava raivo, kun tämä oli pojan nostanut syöttötuolista ja lennättänyt samantein voimalla päin lähintä keittiön seinää.
Helmi oli vielä Onervaakin väkivaltaisempi ja Onerva pelkäsi, että joku päivä hänen lapsenlapsilleen sattuisi pahempikin "vahinko".

Lahja

Helmi oli vanhin Onervan lapsista ja samalla tyttäristä. 
Lahja taas oli nuorimmainen.
Lahja oli saanut nimensä siitä hyvästä, että mies oli aikoinaan tyttären kuvitellut olevan jonkinlainen lahja heille kahdelle.

Mutta toisin oli käynyt.
Vaikka Lahjalla ei päässä viirannut ihan samaan tahtiin, mitä Helmillä, oli myös Lahja oikea murheenkryyni.

Lahja oli sopeutumiskyvytön. Opiskelut jäi kesken, jo toistamiseen ja tulisi varmaan kerta kerran jälkeen jäämäänkin. Lahjalla ei vaan ollut lahjoja. Niin ikävää kuin se olikin todeta, oli tyttö tyhjä päänupistaan.
Vaan eipä tuosta ollut oikein työtäkään tekemään.
Laiska se oli, tyttö.
Ja epäluotettava.
Viimeinen työsuhdekin oli päättynyt Lahjan kohdalla siihen, että tyttö oli jäänyt kiinni työnanatajalta varastamisesta.
Oli sitten isänsä saanut tämän puhuttua selville vesille siitä tilanteesta, ettei ihan rikosrekisterillä tarvinnut mainettaan jo tuossa iässä pilata.
Mutta oli mies myös sanonut, että laitimmainen kerta tämä oli, kun hän rikollisen päätä silittelee.
No, maine siitä kuitenkin meni ja sen jälkeen työn löytyminen olikin ollut todella vaikeaa.
Vaikka eipä Lahja niin työtä tuntunut kaipaavankaan.
Hänelle riitti, jos isä maksoi aina silloin tällöin hänen vaateostoksiaan ja avusti laskuissa.

Ja senhän Lahja osasi, isänsä lypsämisen.
Se olikin ainoa asia josta Onerva oli oikein ylpeä tyttäressään.
Sitä miestä saikin kusettaa ja lypsää ihan niin paljon, kuin vain lapset kykenivät.
Onerva oli sille oman siunauksensa antanut jo aika päiviä sitten.
Silloin, kun miehen petiä alkoi lämmittää hempukka, eikä oma vihitty vaimo.


Poikaystävät Lahjalla olivat vaihtuneet tiuhaan. Eikä varmaan syy ollut pojissa, vaan siinä, etteivät nämä lopulta jaksaneet Lahjaa katsella pidemmän päälle.
Olihan tuo asunutkin oikein yhden kanssa jonkun aikaa.
Ostivat jopa oman asunnon.
Mutta sitten oli poika sanonut,ettei hän enää tyttöä elätä. Eikä viitsi katsella kun toinen on patalaiska, eikä hoida kotia, vaikka olisi koti mitä pitää siistinä.


Sen Lahja oli oppinut Onervalta, siivottomuuden.
Onerva ei ollut ikinä ollut mikään siivooja eikä järjestyksen ihminen.
Lahja oli vielä pahempi.
Tyhjiä juomapulloja, karamellipapereita, pizzalaatikoita, jopa käytetyt kuukautissuojat ja yleensäkin kaikkea roskaa oli ympäri asuntoa, siellä minne ne nyt sattuivat kädestä jäämään.

Mies tästä oli saarnannut kerran jos toisenkin, mutta eihän Lahjasta tai Onervasta kukaan onnistuisi normaalia, kodistaan huolehtivaa ihmistä tekemään.

Onerva on vanha lahna

Onerva istui pitkästä aikaa Laiturin terassilla. 
Oli kevät ja koko kylmän talven oli pitänyt piileksiä sisätiloissa. Onervalla oli aina kylmä. Kylmä tuppasi olemaan nytkin, vaikka aurinko lämmitti nenänpäätä korkealla keväisellä taivaalla. Lämmitti ja porotti kirkkaana, kuin halogeenilamppu, jollaista Onerva joskus yön yksinäisinä tunteina tuijotteli silmästä silmään. Tuijotti vain ymmärtääkseen, että oli hengissä yhä edelleen.

Sinä kesänä, kun mies oli lähtenyt oli Onerva viettänyt sairaalasängyssä enemmän ja vähemmän aika.
Sinä kyseisenä iltana oli ryypiskelty jälleen oikein rutkasti. Riidelty ja oltu tukkanuottasilla. 
Tiesihän Onerva sen itsekin, että hän oli sairaalloisen agressiivinen. Ei jäänyt kertaan tai kahteen kun hän oli uhkaillut puukolla, tai purrut veriset hampaanjäljet miehen reiteen.

Sellaistahan tuo heidän yhteiselämänsä oli viime vuodet ollut. Yhtä helvettiä, juomista ja väkivaltaa.

Sinä kyseisenä iltana Onerva oli vihdoin sammunut.
Hänelle oli sitten vasta jälkeenpäin selvinnyt, että niin hullulta kuin se kuulostaakin, oli mies kökkinyt vaatehuoneessa ja kuiskaillut puhelimeen Hempukalle ikäväänsä ja pyytänyt tätä hakemaan hänet pois. 
Hempukka oli niiltä sijoiltaan hypännyt autoon ja ajanut miestä hakemaan.


Yöllä oli Onerva vain saanut mieheltä tekstiviestin, Hempukan luota, jossa tämä kertoi, että oli löytänyt toisen, eikä enää palaisi Onervan luo.
Sille tielle oli mies jäänyt, sinä yönä suoraan hempukan sänkyyn.


Ja vaikka elämä oli ollut mitä oli, oli tuo lähtö ollut Onervalle kova kolaus. Ei hän koskaan olisi kuitenkaan kuvitellut, että mies oikeasti lähtee.
Mutta niin vain oli lähtenyt.
Ja Onerva oli raivostunut.
Riehunut asunnossa ja repinyt puukolla tavaroita rikki.
Oli sitten juonut vielä pullollisen punaviiniä, niellyt kaikki jäljellä olevat miehen unilääkkeet ja lopulta nirhannut puukolla ranteitaan.

Mutta mikäs pahan tappaisi, ei niin mikään.
Selvinnythän Onerva oli siitä, kuten monta kertaa aiemminkin.
Sillä ei hän tehnyt näin ensimmäistä kertaa.


Pakkohoitoonhan Onerva tästä tempustaan joutui.
Toivoi tosin salaa mielessään, että saisi miehen tuntemaan syyllisyyttä.
Mutta eihän tuo tuntenut, siellä se oli ja pysyi Hempukan luona.
Onerva jatkoi terapiaa ja työpaikka opistolla sai odottaa hänen työpanostaan.
Tosin siellä se on saanut odottaa niin monta kertaa ennenkin ja jälkeen tämän tapahtuman.
Ei varmaan ole enää edes laskettavissa ne kerrat, kun Onerva on viinahuuruissaan jäänyt aamulla nukkumaan omalle, tai jonkun puliveivarin sohvalle, kun töihin olisi pitänyt lähteä.
"Siellä se makaa sohvalla, kuin vanha lahna", oli miehellä tapana sanoa.

Masentaa

Kevät teki tuloaan, mutta ei se Onervan mieltä sen valoisammaksi saanut. Masensi vaan, oikeastaan aina vaan enemmän ja enemmän.

Psykoterapiakin oli jäänyt kesken.

Kaksi kuukautta jo oli Onerva yrittänyt sinnitellä sitä ilman.  

Oikeastaan se, miksi Onerva nuo käynnit keskeytti, oli se miten Taavi oli häntä katsonut pää kallellaan ja todennut:

-Olet sinä aina vaan yhtä hullu. Käyt sitten missä terapiasssa tahansa, ei sinusta täysjärkistä saa tekemälläkään.

- Sitten hän oli taas vähän urkkinut hempukkaakin...

Eilen illalla...... Ja tänään....

Ajatteli, ettei se narttu huomaa. Mutta taisi se piru taas sittenkin sen huomata.

Soitti Onervalle ja nauroi puhelimeen sitä paskaista naurua, sitä jonka vain hempukka hallitsi.

Se nauru teki Onervan aina voimattomaksi. Eikä hän voinut sille mitään, että alkoi vihata hempukkaa aina vain enemmän ja enemmän.

Ei hän osannut olla tätä ajattelematta. Ei vertaamatta joka päivä itseensä.

Voi taivas, miten hän aina vaan vihasi hempukkaa. Ei hän siitä tunteesta kai koskaan mihinkään pääsisikään.

Ei ellei sitten joku kaunis päivä saisi hempukasta erävoittoa....

Ja se oli yhtä utopistinen ajatus kuin se, että koiras poikisi.