Onerva muisti miten oli pidellyt kiinni Helmin käsistä. Oli ollu täysi työ pitää Helmi otteessa, eikä hän siinä ollut onnistunutkaan ilman Veijon apua.Veijo oli Helmin mies, epäsiisti, ryysyläinen, ajatteli Onerva.
Helmin se oli ottanut vain saadakseen äidin lapsilleen. Oli sitten jonkun ajan kuluttua kironnut Onervan ja siinä sivussa koko suvun, kun oli selvinnyt, että Helmilläkin oli pahoja mielenterveysongelmia. Todennäköisyys oli suuri, että sairaus periytyi myös Helmin lapsille.
Helmi oli juossut pitkin peltoja. Puukko kädesssä juossut ja huutanut suoraa huutoa, ettei hän huoripukkia katsele silmissään vaan nirrin ottaa pois sellaiselta.
Puukkoa oli heiluttanut kädessään ja näyttänyt ihan humanoidilta siinä juostessaan. Pitkältä, ylilaihalta huamanoidilta.
Helmillä oli pitkä naama, Hempukka oli joskus sanonut Helmin näyttävän ihan hevoselta. No niinhän tuo näyttikin, mutta ei kai Onerva äitinä sitä voinut ääneen myöntää, että hänen omat lapsensa olivat rumia kuin se paikka, johon aurinko ei koskaan paista.
Sillä kertaa Helmi oli saatu rauhoittumaan pakolla, mutta Onerva tiesi ettei rauha kauaa siinä perheessä tulisi säilymään. Helmin mies kun oli oikea sontaläjä kullinsa suhteen. Sitä se heilutteli jokaisen tarjolla olevan hameen alla, kun vain tilaisuus koitti.
Siitä se oli silloin vihdoin kiinnikin jäänyt,melkeinpä rysän päältä, mutta oli lopulta osannut keplotella itsensä irti pinteestä. Saanut uskoteltua Helmille olevansa viaton. Ja Helmihän uskoi, uskoi kaiken mitä se kelmi hänelle syötti.
Mutta Onerva ei uskonut yhtäkään miestä. Tai uskoi sen aikaa kunnes sai maksun palveluistaan, mutta sen jälkeen hän pitkät haistatti noille jokaiselle.
Onerva ei uskonu, ei sen jälkeen miten paljon paskaa Mies oli hänelle aikoinaan syöttänyt. Syöttänyt paksaa rakkaudesta, perhesiteistä, onnellisuudestaan ja samaan aikaan kuitenkin kaikki mahdolliset hetket viettänyt Hempukan kanssa. Naureskellut Onervan hyvänuskoisuutta ja typeryyttä. Harkiten valinnut hetken jolloin yhtäkkiä vain mitään sanomatta häipyi. otti ja häipyi kotoa, suoraan Hempukan sänkyyn ja sille tielle jäi. Sitä Onerva ei ikinä tulisi unohtamaan. EIkä Hempukan ivallista naurua, kun hän aneli Miestä palaamaan.
Kaksinaamainen ketku, Mies.
