Hulluutta

Onerva muisti miten oli pidellyt kiinni Helmin käsistä. Oli ollu täysi työ pitää Helmi otteessa, eikä hän siinä  ollut onnistunutkaan ilman Veijon apua.Veijo oli Helmin mies, epäsiisti, ryysyläinen, ajatteli Onerva.
Helmin se oli ottanut vain saadakseen äidin lapsilleen. Oli sitten jonkun ajan kuluttua kironnut Onervan ja siinä sivussa koko suvun, kun oli selvinnyt, että Helmilläkin oli pahoja mielenterveysongelmia. Todennäköisyys oli suuri, että sairaus periytyi myös Helmin lapsille.
Helmi oli juossut pitkin peltoja. Puukko kädesssä juossut ja huutanut suoraa huutoa, ettei hän huoripukkia katsele silmissään vaan nirrin ottaa pois sellaiselta.
Puukkoa oli heiluttanut kädessään ja näyttänyt ihan humanoidilta siinä juostessaan. Pitkältä, ylilaihalta huamanoidilta.
Helmillä oli pitkä naama, Hempukka oli joskus sanonut Helmin näyttävän ihan hevoselta. No niinhän tuo näyttikin, mutta ei kai Onerva äitinä sitä voinut ääneen myöntää, että hänen omat lapsensa olivat rumia kuin se paikka, johon aurinko ei koskaan paista.
Sillä kertaa Helmi oli saatu rauhoittumaan pakolla, mutta Onerva tiesi ettei rauha kauaa siinä perheessä tulisi säilymään. Helmin mies kun oli oikea sontaläjä kullinsa suhteen. Sitä se heilutteli jokaisen tarjolla olevan hameen alla, kun vain tilaisuus koitti.
Siitä se oli silloin vihdoin kiinnikin jäänyt,melkeinpä rysän päältä, mutta oli lopulta osannut keplotella itsensä irti pinteestä. Saanut uskoteltua Helmille olevansa viaton. Ja Helmihän uskoi, uskoi kaiken mitä se kelmi hänelle syötti.
Mutta Onerva ei uskonut yhtäkään miestä. Tai uskoi sen aikaa kunnes sai maksun palveluistaan, mutta sen jälkeen hän pitkät haistatti noille jokaiselle.
Onerva ei uskonu, ei sen jälkeen miten paljon paskaa Mies oli hänelle aikoinaan syöttänyt. Syöttänyt paksaa rakkaudesta, perhesiteistä, onnellisuudestaan ja samaan aikaan kuitenkin kaikki mahdolliset hetket viettänyt Hempukan kanssa. Naureskellut Onervan hyvänuskoisuutta ja typeryyttä. Harkiten valinnut hetken jolloin yhtäkkiä vain mitään sanomatta häipyi. otti ja häipyi kotoa, suoraan Hempukan sänkyyn ja sille tielle jäi. Sitä Onerva ei ikinä tulisi unohtamaan. EIkä Hempukan ivallista naurua, kun hän aneli Miestä palaamaan.

Kaksinaamainen ketku, Mies.

Häviö

Onervan naama venähti kuin "lehmän vittu", kun hän tajusi häviönsä. Silläkin tavalla oli mies hänen ulkonäköään nimitellyt.

"Naama kuin petolinnun perse" ja

"Naama venähtänyt, kuin lehmän vittu!". 

Aina ja koko ikänsä Onerva kaikki ne ivalliset nimitykset tulisi muistamaan, joilla mies oli häntä loukannut. Ja Hempukka oli siitä jatkanut, siitä mihin mies oli lopettanut . Jaksoi sopivan paikan tullen antaa Onervan ymmärtää ettei Onervalla olisi saumaa.

Onerva tunsi itsensä hyvin vanhaksi. Vanhaksi, ruttuiseksi rusinaksi. Taas oli Hempukka vienyt voiton.

Ja kyllähän Onerva sen ymmärsi,ettei hän pärjäisi tuolle ilmestykselle, ei ulkonäöllisesti, eikä älylliseti. Se Onervankin oli pakko tunnustaa. Kaikkein eniten häntä kismitti se, ettei verbaliikka ollut hänen vahvin puolensa, toisin oli Hempukan kanssa.Hän ei ikinä tulisi pärjäämään Hempukalle.

-Hemmetti! Miksi toisilla on kaikki, kauneus, äly, lahjakkuus, onni.... mitä näitä vielä onkaan.

Ja Onerva kadehti niitä kaikkia Hempukalta.

Onerva tunsi itsensä vanhaksi katkeraksi akaksi, joka kadehti Hempukkaa.... Eikä vain tuntenut, vaan tiesi, että vain sitä hän onkin. Hänestä ei koskaan olisi Hempukan haastajaksi.

Hempukka

 -Voi sun helvetti.
Taasko se alkaa. Onerva ei ole aamusta asti osannut ajatella kuin hempukkaa.
Aamulla Onerva heräsi tapansa mukaan ties mistä. Tosin tällä kertaa herätys oli vieläkin rajumpi, mihin hän oli tottunut.
Siinä ensimmäisenä silmät avattuaan silmien edessä seisoi aamustondiksessa oleva, paksu suoninen miehen elin.
Siinä sitä sitten tuijoteltiin toinen toisiaan silmästä silmään, Onerva ja elin.
Onervaa alkoi kuvottaa. Vaikka hän oli itsekin vanha, vanhan miehen vanha elin jaksoi aina puistatta häntä.
Sai kylmät väreet hiipimään pitkin selkävanaa ylös kohti niskaa. Kunnes niskassa värepuistatukset muuttuivat tuskanhieksi, joka sieltä sitten valui hikinoroina etupuolelta kaulakuopan kautta rintojen välistä aina varpaisiin asti. Siten, että sukista olisi saanut vääntää varmaan litran kosteutta, eivätkä ne sittenkään olisi olleet kuivat.
Joku viisaampi tosin tiesi kertoa, ettei se elimen näkemisestä, hikoilu johtunut, vaan vaihdevuosista.
Aamulla elin kuitenkin jöpötti siinä silmien edessä.
 -Ota se suuhun. Kuului jostain pään yläpuolelta.
Onerva antoi katseensa nousta kalusta miehen mahaa pitkin ylöspäin. Ensi napa ja ainakin miljoona arpea, niin Onerva ajatteli.
Tai ei niitä todellisuudessa tainnut olla kuin neljä viisi, mutta Onervasta näytti kuin koko ruttunahkainen maha olisi ollut niiden peitossa.
Rintakarvoja tällä miehellä ei ollut, tai pari hassua, ihan harmaata yksittäistä karvaa kohoili hassusti nännien ympärillä, kuin huutaen apua
- hei mekin olemme täällä!
Kaula. Oli miehellä kaula, tosin poimuilla.
Aika outoa, muistaa Onerva miettineensä ja purskahtaneensa melkein jo nauruun, sillä hän ehti siinä katsellessaan jo miettiä, miten jollain voi olla kaulamakkarat, vaikkei ole edes mahamakkaroita.
-Jessus! Pääsi Onervan suusta kun hän näki sen, mitä kaulamakkroiden päällä keikkui.
Harmaa suippoparta ja valtava pyöreä nenä.
-Nenä, oli päässyt Onervan huulilta ääneen.
Eikä sitten muuta tarvittukaan.
-Saatanan huora! sähähti mies ja tarrasi Onervaa tukasta.
Tunki kalunsa syvälle Onervan suuhun ja sihisi.
-Ime sitä huora, siitähän sinulle maksan!
Luojaansa Onerva oli kiittänyt kun lopulta veti takin vetoketjun kiinni ja sulki eteisen oven perässään. Kun ei jaksa, niin ei jaksa välittää.
Onerva tunki kaksikymppisen takin taskuun ja lähti kulkemaan kerrostalon rappukäytävässä kohti alakertaa.
-Hempukka perkele! Sähisi Onerva.
Hempukka oli oikea nartujen narttu. Oli tullut ja vienyt miehen. Se oli lopullinen niitti, maailmanloppu Onervalle.
Hempukka oli vain nauranut Onervalle,kun tämä oli anellut miestä takaisin kotiin ja toistanut, että
-Elämä on.
Eikä mies tulisi, tiesihän Onerva sen. Ei hänellä ollut tarjota mitään siitä, mitä hempukalla oli.

Helmi

"Tule heti pois sieltä!" komensi hienon näköinen rouva fiinisti puettua pikkutyttöä.
"Täti on juoppo, sellainen kuin naapurin Ekikin, ei saa mennä lähelle, niistä ei koskaan tiedä,voi vaikka käydä päälle!"
-Onerva kuuli, senkin mikä ei hänen korvilleen enää ollut tarkoitettu... tai kenties juuri olikin tarkoitettu.
Näistä ihmisistä kun ei aina tiennyt. Mitä elegantimman näköinen, sen selvemmin nuo huomasivat eron itsensä ja Onervan välillä.
Minkäs sitä itselleen voi. Kaunis ei Onerva ollut koskaan ollut.
-Naama sinulla on kuin petolinnun perse, oli mies sanonut vihapäissään. Mutta Onerva tiesi, että tarkoittihan se sitä.
Tiesi hän itsekin miltä näytti, alkoholistilta,harmaalta, elottomalta, kuluneelta ja vanhalta.Vanhalta näytti hän jo kolmikymppisenä, satika nyt sitten.
Suu tiukka viiva ja silmistä ei saanut kauniita edes meikillä, kuten ei suustakaan.Tukkansa hän piti nykyisin vain lyhyenä, vaikka se nuorempana olikin saanut välillä kasvaa myös pituutta.

-miten jollain voi olla niin kaunis suu, pehmeä, viehko ja täyteläinen.
-Toisilla tälläinen huuleton viiva. Onerva havahtui omaan huokaukseensa, hän oli näemmä taas puhunut ääneen.
Äskeinen tytön ja naisen kohtaaminen oli saanut Onervan miettimään taas itseään, omaa ulkonäköään ja omia lapsiaan.
Helmiä, joka on esikoinen. Onerva muistaa vielä kun Helmi oli syntynyt,mies koetti hillitä hänen juomistaan keinolla jos toisella. Muistutti aina, että
-Nyt meillä on Helmi, jota pitää ajatella, jos et menisi illalla ulos.
Mutta oli Helmi tai ei, Onerva vajosi siihen samaan synkkyyteen viikko viikon, kuukausi kuukauden jälkeen, eikä siitä päässyt ulos kuin juomalla.
Eikä lopulta edes sillä.
-Mikähän Helmin kanssa meni pieleen? Melko pienenä tytössä alkoi paljastua epäilyttäviä piirteitä.
Ja Onerva vihasi noita asioita tytössä.
Miehen Helmi oli kietonut pikkusormensa ympärille, kuin villalangan. Mutta Onervaan tytön temput eivät tepsineet.
Ensimmäisen kerran Helmi piti viedä koulupsykologille, kun hän oli koulussa selittänyt, miten äiti vetää häntä suutuspäissään tukasta pitkin lattioita.

Pitihän se osittain paikkansakin, mutta harvoin niin tapahtui.
Ja osasihan Onerva olla uskottava kun asiaa selvitettiin, kaikki meni tytön vilkkaanmielikuvituksen piikkiin.
Mutta sitä Onerva ei ymmärrä, että tytön piti periä hänen ongelmansa.
Sillä sen Onerva itsekin ymmärsi, etteivät hänen asiansa aivan kunnossa olleet.
Psykiatrinlausuntoja oli molemmilla, äidillä ja tyttärellä nippu kaupalla.
Mielenterveysongelmat olivatkin sitten sen jälkeen myös Helmin elämässä jokapäiväistä leipää, eikä vain ja ainoastaan Onervan elämässä.
Mutta jokin laukaiseva tekijä sille kuitenkin oli tarvittu, että tyttökin alkoi oireilla. Arvasihan Onerva senkin, mikä "se tekijä" oli, se oli mies!
Ja arvasihan hän senkin, miksi Helmi oli miehen pikkusormensa ympärille kietonut....yhteinen salaisuus näillä oli.

Ei kukaan isä kohtele ja käyttäydy tyttärensä kanssa siten, kuin mies käyttäytyi, salaisuus oli se, joka teki miehen käytöksestä sen mitä se oli. Isä ja tytär....
Onervaa puistatti, mutta ei hän ollut sille asialle loppuakaan osannut tehdä.
Hänen tuli vain sulkea silmänsä ja olla olevinaan, kuin ei huomaisi mitä mies tyttären luona öisin teki.

Muistoja

On olemassa hyviä muistoja ja todella hyviä muistoja. Tai vastaavasti huonoja muistoja ja todella huonoja muistoja.

Siinä Aurajoen rantaa kotiinpäin kävellessä, tapansa mukaan hienoisessa hiprakassa, Onerva alkoi miettiä Miestä. 

Siis entistä miestä, lastensa isää. 

Olihan se ollut rakkautta... joskus.... tosin lopulta mies ei kai ollut jaksanut, kun Onervalle tärkeintä elämässä oli se, mistä sai seuraavan punkkupullon tai siiderin huulilleen. Tai niin mies oli ainakin väittänyt, eron syyksi.

Laiturin ovi oli niin kutsuvasti auki. 

Sirkka oli huomannut ohi kulkevan Onervan ja viittilöi tätä Laiturin terassille. Onerva tunsi Laiturin, kuin omat taskunsa. Olihan hän asunut näillä kulmilla jo ennen, kuin Laituri avasi ovensa.

Miehen perässähän tänne oli aikoinaan tullut. Silloin elämä oli vielä kiihkeää..... Kosteaa ja kiihkeää.

Nykyisin mies ei halunnut kuin nolata Onervaa, kuten silläkin kun oli mennyt hempukalle kertomaan, miten Onerva ikävissään, rakkautensa ensi huumassa oli lähetellyt kirjeissä häpykarvojaan toisella paikkakunnalla asuvalle miehelle.

Naurakoon nyt niin paljon kuin jaksavat.

Onervan askeleet olivat kuinhuomaamatta vieneet häntä kohti Laiturin terassia.

Sirkka tarttui tuoliin ja ohjasi hänet pöytään, jossa istui jo erinäinen joukko Laiturin kantapeikkoja.

Onerva tunsi näistä jokaisen.... ja jokainen heistä tunsi Onervan, jotkut jopa läpikotaisin....

Heräämisiä

"Voiko ihanammin päivän enää alkaa..."

Radio pauhasi jossakin päin asuntoa täysillä.

Onerva koetti muistaa missä oli, mistä tänne oli joutunut ja miten?

Ei mitään muistikuvaa.

Vaatteet hänellä ainakin oli päällään, tällä kertaa.

Ei siis oltu harrastettu seksiä, huokaisi Onerva mielessään.

Vaikka mitä  päällä olevat vaatteet vielä todistaisivat seksistä, saattaisihan olla, että toisesta huoneesta, josta kolina kuului, ilmestyisi vielä sen näköinen korsto, ettei kannattaisi edes sanoa "Ei, jos tuo vaatisi päästä housuihin palkaksi yösijasta.

Olihan Onerva jo konkari tässä. Vieraiden miesten luona yöpymisessä.

Tämä ei tosiaankaan ollut ensimmäinen kerta ja yleensä hän lähtikin noiden miesten matkaan täysin vapaehtoisesti.

Kyllä Onervakin seksistä nautti, ainakin silloin kun kykeni. Useimiten jonkun matkaan lähtiessään alkoi kunto vaan olla jo siinä pisteessä, että taju lähti viimeistään lämpimään asuntoon päästyä.

Olihan hänellä ollut aina silloin tällöin ihan kunnon "hoitojakin". Miehiä jotka ajelivat hänellä, kuin uudenkarhealla kuplawolkkarilla. Siitä Onerva nautti.

Se oli jotain ihan toista luokkaa, kuin oman miehen tasapaksu jyystäminen. Eikä tuo oma mies häntä enää jyystänytkään. Veteli jossain omaa pikku hempukkaansa elämänsä halusta, ainakin näin oli Onervan antanut ymmärtää.

Onerva oli jäänyt kuin nalli kalliolle lapsineen.

Lapset, niin onneksi ne alkoivat olla jo siinä iässä, ettei niiltä tarvinnut enää kapaloita vaihtamaan ruveta.

Onerva kun ei koskaan ollut oppinut tuntenut mitään äidillisiä tunteita, eikä hänestä olisi tekemälläkään saanut pullantuoksuista lapsistaan huolehtivaa emoa.

Helmi, esikoinen, oli jo reilusti kolmikymppinen.

Eihän Helmi tosin miehen ollut, vaikka Onerva oli niin miehen aikoinaan antanut ymmärtää.

Helmin isä..... niin... Siinä vasta oli mies.

Lahja oli viime syksynä tullut täysi-ikäiseksi ja Yrjö, Yrjökin oli jo lähempänä kolmeakymmentä.

Onervan päähän koski. Oli varmaan tullut juotua jotain muutakin kuin punkkua.

        - joko siellä heräillään, täällä olisi kahvi valmiina ja sitten voitaisiin neuvotella yösijan vuokrasta

Miehen ääni kuului toisaalta.