Kevät teki tuloaan, mutta ei se Onervan mieltä sen valoisammaksi saanut. Masensi vaan, oikeastaan aina vaan enemmän ja enemmän.
Psykoterapiakin oli jäänyt kesken.
Kaksi kuukautta jo oli Onerva yrittänyt sinnitellä sitä ilman.
Oikeastaan se, miksi Onerva nuo käynnit keskeytti, oli se miten Taavi oli häntä katsonut pää kallellaan ja todennut:
-Olet sinä aina vaan yhtä hullu. Käyt sitten missä terapiasssa tahansa, ei sinusta täysjärkistä saa tekemälläkään.
- Sitten hän oli taas vähän urkkinut hempukkaakin...
Eilen illalla...... Ja tänään....
Ajatteli, ettei se narttu huomaa. Mutta taisi se piru taas sittenkin sen huomata.
Soitti Onervalle ja nauroi puhelimeen sitä paskaista naurua, sitä jonka vain hempukka hallitsi.
Se nauru teki Onervan aina voimattomaksi. Eikä hän voinut sille mitään, että alkoi vihata hempukkaa aina vain enemmän ja enemmän.
Ei hän osannut olla tätä ajattelematta. Ei vertaamatta joka päivä itseensä.
Voi taivas, miten hän aina vaan vihasi hempukkaa. Ei hän siitä tunteesta kai koskaan mihinkään pääsisikään.
Ei ellei sitten joku kaunis päivä saisi hempukasta erävoittoa....
Ja se oli yhtä utopistinen ajatus kuin se, että koiras poikisi.
