Muistoja

On olemassa hyviä muistoja ja todella hyviä muistoja. Tai vastaavasti huonoja muistoja ja todella huonoja muistoja.

Siinä Aurajoen rantaa kotiinpäin kävellessä, tapansa mukaan hienoisessa hiprakassa, Onerva alkoi miettiä Miestä. 

Siis entistä miestä, lastensa isää. 

Olihan se ollut rakkautta... joskus.... tosin lopulta mies ei kai ollut jaksanut, kun Onervalle tärkeintä elämässä oli se, mistä sai seuraavan punkkupullon tai siiderin huulilleen. Tai niin mies oli ainakin väittänyt, eron syyksi.

Laiturin ovi oli niin kutsuvasti auki. 

Sirkka oli huomannut ohi kulkevan Onervan ja viittilöi tätä Laiturin terassille. Onerva tunsi Laiturin, kuin omat taskunsa. Olihan hän asunut näillä kulmilla jo ennen, kuin Laituri avasi ovensa.

Miehen perässähän tänne oli aikoinaan tullut. Silloin elämä oli vielä kiihkeää..... Kosteaa ja kiihkeää.

Nykyisin mies ei halunnut kuin nolata Onervaa, kuten silläkin kun oli mennyt hempukalle kertomaan, miten Onerva ikävissään, rakkautensa ensi huumassa oli lähetellyt kirjeissä häpykarvojaan toisella paikkakunnalla asuvalle miehelle.

Naurakoon nyt niin paljon kuin jaksavat.

Onervan askeleet olivat kuinhuomaamatta vieneet häntä kohti Laiturin terassia.

Sirkka tarttui tuoliin ja ohjasi hänet pöytään, jossa istui jo erinäinen joukko Laiturin kantapeikkoja.

Onerva tunsi näistä jokaisen.... ja jokainen heistä tunsi Onervan, jotkut jopa läpikotaisin....