Helmi

"Tule heti pois sieltä!" komensi hienon näköinen rouva fiinisti puettua pikkutyttöä.
"Täti on juoppo, sellainen kuin naapurin Ekikin, ei saa mennä lähelle, niistä ei koskaan tiedä,voi vaikka käydä päälle!"
-Onerva kuuli, senkin mikä ei hänen korvilleen enää ollut tarkoitettu... tai kenties juuri olikin tarkoitettu.
Näistä ihmisistä kun ei aina tiennyt. Mitä elegantimman näköinen, sen selvemmin nuo huomasivat eron itsensä ja Onervan välillä.
Minkäs sitä itselleen voi. Kaunis ei Onerva ollut koskaan ollut.
-Naama sinulla on kuin petolinnun perse, oli mies sanonut vihapäissään. Mutta Onerva tiesi, että tarkoittihan se sitä.
Tiesi hän itsekin miltä näytti, alkoholistilta,harmaalta, elottomalta, kuluneelta ja vanhalta.Vanhalta näytti hän jo kolmikymppisenä, satika nyt sitten.
Suu tiukka viiva ja silmistä ei saanut kauniita edes meikillä, kuten ei suustakaan.Tukkansa hän piti nykyisin vain lyhyenä, vaikka se nuorempana olikin saanut välillä kasvaa myös pituutta.

-miten jollain voi olla niin kaunis suu, pehmeä, viehko ja täyteläinen.
-Toisilla tälläinen huuleton viiva. Onerva havahtui omaan huokaukseensa, hän oli näemmä taas puhunut ääneen.
Äskeinen tytön ja naisen kohtaaminen oli saanut Onervan miettimään taas itseään, omaa ulkonäköään ja omia lapsiaan.
Helmiä, joka on esikoinen. Onerva muistaa vielä kun Helmi oli syntynyt,mies koetti hillitä hänen juomistaan keinolla jos toisella. Muistutti aina, että
-Nyt meillä on Helmi, jota pitää ajatella, jos et menisi illalla ulos.
Mutta oli Helmi tai ei, Onerva vajosi siihen samaan synkkyyteen viikko viikon, kuukausi kuukauden jälkeen, eikä siitä päässyt ulos kuin juomalla.
Eikä lopulta edes sillä.
-Mikähän Helmin kanssa meni pieleen? Melko pienenä tytössä alkoi paljastua epäilyttäviä piirteitä.
Ja Onerva vihasi noita asioita tytössä.
Miehen Helmi oli kietonut pikkusormensa ympärille, kuin villalangan. Mutta Onervaan tytön temput eivät tepsineet.
Ensimmäisen kerran Helmi piti viedä koulupsykologille, kun hän oli koulussa selittänyt, miten äiti vetää häntä suutuspäissään tukasta pitkin lattioita.

Pitihän se osittain paikkansakin, mutta harvoin niin tapahtui.
Ja osasihan Onerva olla uskottava kun asiaa selvitettiin, kaikki meni tytön vilkkaanmielikuvituksen piikkiin.
Mutta sitä Onerva ei ymmärrä, että tytön piti periä hänen ongelmansa.
Sillä sen Onerva itsekin ymmärsi, etteivät hänen asiansa aivan kunnossa olleet.
Psykiatrinlausuntoja oli molemmilla, äidillä ja tyttärellä nippu kaupalla.
Mielenterveysongelmat olivatkin sitten sen jälkeen myös Helmin elämässä jokapäiväistä leipää, eikä vain ja ainoastaan Onervan elämässä.
Mutta jokin laukaiseva tekijä sille kuitenkin oli tarvittu, että tyttökin alkoi oireilla. Arvasihan Onerva senkin, mikä "se tekijä" oli, se oli mies!
Ja arvasihan hän senkin, miksi Helmi oli miehen pikkusormensa ympärille kietonut....yhteinen salaisuus näillä oli.

Ei kukaan isä kohtele ja käyttäydy tyttärensä kanssa siten, kuin mies käyttäytyi, salaisuus oli se, joka teki miehen käytöksestä sen mitä se oli. Isä ja tytär....
Onervaa puistatti, mutta ei hän ollut sille asialle loppuakaan osannut tehdä.
Hänen tuli vain sulkea silmänsä ja olla olevinaan, kuin ei huomaisi mitä mies tyttären luona öisin teki.