Henkinen väkivalta ja alkoholismi

Eilinen kirjoitukseni sai melkin kolmestaa kävijää näemä jostain syystä tänne sivuille pitkästä aikaa. En tiedä mikä kirjoituksessani kiinnosti.
Siitä innostuneena olen päättänyt kirjoittaa tähän blogiin seuraavaksi ihan oikeaa asiaa, poiketen tästä ns. kirjoitusprojektiasiasta.
Tulen lähipäivinä, kunhan saan tekstin kasaan kertomaan henkisestä väkivallasta ja alkoholismista.
Jatkuvasta pelon vallassa elämisestä ja taistelusta näiden ristiriitaisten tunteiden, pelon ja rakkauden suhteen. Olen usein miettinyt pysyinkö vaarallisessa suhteessa rakkaudesta vaiko pelosta.
En tiedä, ehkä pelkäsin liikaa, mutta suurin syy kai sille oli, etten kehdannut ajoissa kenellekään tunnustaa, minkälaisen henkisen väkivallan kohteena elin. Koin se olevan syytäni, kunnes ymmärsin, että näin kaikki alkoholistien tai väkivaltaa käyttävien puolisot tuntevat.
Siitä minkälaisen ahdistelun kohteeksi olen joutunut ja joka lopulta päättyi fyysiseen väkivaltaan, kun minuun käytiin käsiksi, jopa tyynynikin puhkottiin puukolla, jolloin jouduin olemaan jopa poliisiin yhteydessä, minun on lopulta pakko puhua siitä kaikesta julkiseti.
Tosin olihan minut jo vuosia aimmin nostettu paidan kauluksista kaapinovia vasten jne mutta yritin vähätellä aina noita taphtuneita.
Ja siitä, minkä helvetin se elämääni sai aikaiseksi kun vihdoin uskalsin avata suuni ja sanoa ääneen, kertoa ihmisille siitä minkälaisessa helvetissä olin elänyt. Se tuntui uskomattomalta heistä, jotka henkilön olivat tavanneet. Käsittämättömältä.
Minulle se ei  sitä ollut, sillä olin elänyt siinä, käynyt läpi sitä helvettiä.
Juomista, uhkailua, nalkutusta, jankutusta, ahdistelut iltaisin ... Kukkia seuraavana päivän anteeksipyynnöksi.... Ja minä annoin.....

Häpesin.
Häpesin sitä, että palasin uudelleen liittoon joka oli täynnä alkoholia ja henkistä väkivaltaa, häpesin sitä, että kuvittelin ihmisen muutuneen ja kaiken olevan paremmin.
Rikollistakin minusta näinä vuosina yritettiin tehdä jo aiemmin.
Hänen tyttärensä syytti minua kunnianloukkauksesta ,mukamas nettikirjoittelun perusteella.(Olenkin kova tyttö nettikirjoittelemaan)
Jos ei kimpussa ole Enkeli, niin sitten joku muu. 

Ikävää vain hänen kannaltaa, että voitin tuon jutun, eli käräjöinti päättyi minun voitooni, jossa todettiin, etten ole tekoa kyennyt tekemään.
En ollut kyseisenä ajankohtana edes kotona. No, en tuohon aikaan tosin edes harrastanut nettikirjoittelua...Sekin siis vielä. En tiennyt mitä ovat keskustelupalstat, tai blogit..... Oikeastaan voinkin kiittää tätä tytärtä siitä, että tämän episodin johdosta aloin tutustua tähän internetin ihmeelliseen maailmaan,
Myöhemmin erinäisten humalailtojen jälkeen selvisikin, että tämä kyseinen henkilö mitä todennäköisemmin oli käynyt tekstit itse kirjoittamassa, yrittäen saada minusta syyllistä. En tiedä, enkä väitä, että näin olisi, mutta näin minun annettiin ymmärtää.
Se tosin sai ajattelemaan, minkälainen ihminen kykenee tähän?

Nyt olen päättänyt kertoa tarinani, osittain siksi, että se ehkä auttaisi muitakin näkemään sen, mitä ulkopuolinen ei kenties koskaan osaisi edes epäillä,
Sillä usein uhri vaikenee ja niin tein minäkin.
Ja kun vihdoin avasin suuni, minusta tehtiin peto. Rikollinen.
Puhutaan kouluväkivallasta, työpaikkaväkivallasta, mutta miksei puhuta siitä mitä kotona joudutaan kokemaan?
Onko siihen niin vaikea puuttua?
Vai onko syy vain siinä, että usein, kuten kohdallanikin, uhrista tehdään se pahin syntipukki...... Sehän "kuuluu" kiinteänä osana henkiseen väkivaltaan ja on sitä pahinta.
Vaikka minulla on todisteita kertomastani, en tähän päivään asti ole niitä uskaltanut käyttää, vaan enää en vaikene.

Kirjoitan julkisesti, sillä maailman täytyy saada tietää, mitä joskus kulissien taakse kätkeytyy.
Näistä asioista puhutaan mielestäni aivan liian vähän.
Ei uskalleta.
Mutta, jos vaaditaan koulukiusaajat tilille, voitaisiin mielestäni yhtä hyvin vaatia nämä "kotipirut" tilille. 
Väkivalta, missään muodossa ei tulisi olla sallittua, hyväksyttyä.
En tosin tiedä, poistaako se sitä maailmasta, että ihmiset avaavat suunsa kun se kohdalle osuu, mutta ehkä se auttaa edes jotakuta tunnistamaan tilanteensa ja pääsemään siitä pois.
Itsellänikin kesti vuosia, ennen kuin ymmärsin että se mitä olin joutunut kokemaan oli juuri tätä, henkistä väkivaltaa. 
Olin jo vuonna 2006 käynyt psykiatrin istunnoissa tilanteestani. Saanut häneltä sanasta sanaan kehotuksen" olet tekemisisä niin epävakaiden henkilöiden kanssa, että pysy erossa heistä"....
En pysynyt. Ehkä sekin oli osa syy siihen, että alistuin ja koin itseni huonoksi, syylliseksi,
Lopulta kokemani lamasi minut ja elämäni vuosiksi eteenpäin. Kohdallani kesti toipua erosta reilut kaksi vuotta, ennen kuin edes uskalsin ajatella elämän eteenpäin menemistä, tai kumppanuutta jonkun toisen kanssa. Pelkäsin, etten enää koskana kykene siihen.
Tänä päivänä, en koe olevani henkisesti edelleenkään selvinnyt tästä vuosia jatkuneesta tilanteesta, mutta olen voiton puolella,sen tiedän.

Suurin toiveeni olisi, että tästä alettaisiin puhua enemmän julkisesti.
Perheväkivalalta, ennenkaikkea henkisenväkivallan näkökulmasta.
Tiedän, sen olevan kaikkein vaikein osa-alue, sillä henkistä väkivaltaa käyttävät ilmeisesti juuri he, jotka osaavat esittää ulkopuolisen silmissä jotain aivan muuta. Ja heidän lopulta paljastuttua ihmiset eivät ikimaailmassa olis voineet kuvitella sitä totuutta joka ulkokuoren alle on ollut kätkettynä.