Onerva on vanha lahna

Onerva istui pitkästä aikaa Laiturin terassilla. 
Oli kevät ja koko kylmän talven oli pitänyt piileksiä sisätiloissa. Onervalla oli aina kylmä. Kylmä tuppasi olemaan nytkin, vaikka aurinko lämmitti nenänpäätä korkealla keväisellä taivaalla. Lämmitti ja porotti kirkkaana, kuin halogeenilamppu, jollaista Onerva joskus yön yksinäisinä tunteina tuijotteli silmästä silmään. Tuijotti vain ymmärtääkseen, että oli hengissä yhä edelleen.

Sinä kesänä, kun mies oli lähtenyt oli Onerva viettänyt sairaalasängyssä enemmän ja vähemmän aika.
Sinä kyseisenä iltana oli ryypiskelty jälleen oikein rutkasti. Riidelty ja oltu tukkanuottasilla. 
Tiesihän Onerva sen itsekin, että hän oli sairaalloisen agressiivinen. Ei jäänyt kertaan tai kahteen kun hän oli uhkaillut puukolla, tai purrut veriset hampaanjäljet miehen reiteen.

Sellaistahan tuo heidän yhteiselämänsä oli viime vuodet ollut. Yhtä helvettiä, juomista ja väkivaltaa.

Sinä kyseisenä iltana Onerva oli vihdoin sammunut.
Hänelle oli sitten vasta jälkeenpäin selvinnyt, että niin hullulta kuin se kuulostaakin, oli mies kökkinyt vaatehuoneessa ja kuiskaillut puhelimeen Hempukalle ikäväänsä ja pyytänyt tätä hakemaan hänet pois. 
Hempukka oli niiltä sijoiltaan hypännyt autoon ja ajanut miestä hakemaan.


Yöllä oli Onerva vain saanut mieheltä tekstiviestin, Hempukan luota, jossa tämä kertoi, että oli löytänyt toisen, eikä enää palaisi Onervan luo.
Sille tielle oli mies jäänyt, sinä yönä suoraan hempukan sänkyyn.


Ja vaikka elämä oli ollut mitä oli, oli tuo lähtö ollut Onervalle kova kolaus. Ei hän koskaan olisi kuitenkaan kuvitellut, että mies oikeasti lähtee.
Mutta niin vain oli lähtenyt.
Ja Onerva oli raivostunut.
Riehunut asunnossa ja repinyt puukolla tavaroita rikki.
Oli sitten juonut vielä pullollisen punaviiniä, niellyt kaikki jäljellä olevat miehen unilääkkeet ja lopulta nirhannut puukolla ranteitaan.

Mutta mikäs pahan tappaisi, ei niin mikään.
Selvinnythän Onerva oli siitä, kuten monta kertaa aiemminkin.
Sillä ei hän tehnyt näin ensimmäistä kertaa.


Pakkohoitoonhan Onerva tästä tempustaan joutui.
Toivoi tosin salaa mielessään, että saisi miehen tuntemaan syyllisyyttä.
Mutta eihän tuo tuntenut, siellä se oli ja pysyi Hempukan luona.
Onerva jatkoi terapiaa ja työpaikka opistolla sai odottaa hänen työpanostaan.
Tosin siellä se on saanut odottaa niin monta kertaa ennenkin ja jälkeen tämän tapahtuman.
Ei varmaan ole enää edes laskettavissa ne kerrat, kun Onerva on viinahuuruissaan jäänyt aamulla nukkumaan omalle, tai jonkun puliveivarin sohvalle, kun töihin olisi pitänyt lähteä.
"Siellä se makaa sohvalla, kuin vanha lahna", oli miehellä tapana sanoa.